Kaiken ydin, tai kuten erään kirjan otsikko sanoo: Raamatun punainen lanka.
Vapahtaja. Kristus. Messias. Yeshua. Voideltu. Jumalan karitsa. Herra.
Herrain Herra. Minä Olen. Jeesus.
Kaikki Sanan lupauksetkin ovat vain Hänen varassaan. Uskomme ja pelastuksemme. Pyhän Hengen työ meissä. Ilman Häntä, mikään mihin uskomme ja turvaamme ei kestä. Ellei meillä ole Poikaa, ei meillä ole Isääkään.
Yritän tässä flunssaisena, miettiä ja hahmottaa, kuinka paljon ihmisrakenelmia uskomme sisältää. On oikeastaan pelottavaa huomata se määrä , sitä on paljon. Raamatun kertomuksen rakennus, ajatushan on: tornitaloa pitäisi, tai jotain lujaa ja kestävää, jonka perustus on Kristus.
Perustus kyllä kestää tuulet ja tuiskut ja järistykset, silti monen rakennus ei pystyssä kestä.
Ei tule tornitaloa, joskus ei mökkiäkään. Toisinaan telttakin on repaleina.
Ollaan ehkä heti rakentamisen alussa jätetty jokin pikkuinen osa vähän kuin puoliksi tehdyksi, ja kun kerrosten paino alkaa huojuttaa rakennelmaa, tai myrsky iskee, se sortuu.
Silloinkin jäljellä on peruskallio, mutta elämämme valuu hukkaan.
Mietin, liian usein jo meille ojennetut rakennuspiirrustukset ovat osin tehty väärin. Toisinaan kehoitetaan melkein olemaan omaa rakentamatta, tehdään vaan näyttävää yhdessä, jotta olemme suurin ja kaunein. Saamme ihmiskunniaa.
Saa siinä sitten pysyvää aikaiseksi! Maalipinta on komiaa mutta jos painopisteet ovat pois kohdiltaan, vinohan siitä tulee. Sortumisvaara on suuri.
Olen alkanut vanhemmiten hätkähtää sysimusta, vitivalkoinen ajattelua, joilla ihmisten mieliä hallitaan. Lyödään leimoja, klikit muotoutuvat nopsaan. Kuitenkin harmaa mössokään ei tietenkään ole meille hyväksi. Kuka on oikeammassa, siitä kilpaillaan, kun pitäisi rakentaa. Uskovien tulee katsoa perustusta ja rakentaa siitä.
Rakentaessa rajat, armolla vedetyt viivat, rohkaisua, uskoa, hyvä tästä tulee, miten pitkälle pästäisiin? Saataisiinko kuin Nehemiah aikaiseksi se mitä tultiin tekemään. Mitä varten täällä oikeen ollaan.
Ylläoleva on varovaista ”yleensä ja ehkä” ajattelua, toki sen ymmärrän, enkä edes halua ehdotella kenellekkään heidän rajojaan varmana. En mestaroida. Sanoa nyt jollekulle: näin eikä yhtään muuten, se ajattelu on elämänmyrskyissä minusta karissut. Muistan: Perustus kestää. Kunnoitus sen valtavaa kantovoimaa, valmiutta kantaa, sen valtavaa rakkautta joka kohdistuu jokaiseen Hänen omaansa. Se vaatii meitä olemaan hereillä kun rakennamme. Tarkastelemaan piirustukset tarkkaan. Ottamaan vain ne riskit joita Sana tarjoaa. Riskit toimia Pyhässä Hengessä.
Rakennuspiirustuksista vielä:
Jos meille annetaan alunperin (joskus naamakertoimen tai sukutaustan mukaan) vain pari naulaa ja vasara, pari metriä lautaa, ja sanotaan tee noista, tekemättä jää. Jos taas jollekkin annetaan muutama ovi ja ikkuna, ei kuitenkaan muuta, onnetonta sekin on. Kehutaan vaan rukoile, se on sinun tehtäväsi. Kaksi lautaa kainalossa, ja perusta, taloa mahdoton rakentaa, tuetaan toki muita.
Seurakunnat keskittyvät usein juurikin yhteisrakentamiseen, jossa nuokin vasara ja ovet ja ikkunat tulevat käyttöön. Kukaan ei kuitenkaan lähde noilla omaa rakentamaan, uudisraivaus on erittäin harvinaista, eikä siihen juuri rohkaista, ei ole varaa moiseen, lähettäjiä puuttuu.
Kun seurakunta uhraa enemmän, rakennetaan kirkkoon uutta, ei lähetetä. Jos rohkaistaisiin lähtemään aktiivisesti, olisi moni kirkko helisemässä. Siksi saarnat lähetyskutsuun ovat harvassa.
Silti: lähtijöitä olisi enemmän jos rohkaisua olisi enemmän.
Jeesus opetuslapsineen oli, ja on perustus, he eivät rakentaneet kirkkoja. Eivät uskontoa harjoittaneet, elivät todeksi Pyhässä Hengessä sen mitä olivat Jeesuksesta oppineet. Antoivat elämänsä, henkensä, ja jakoivat sitä mitä heillä oli. Rakensivat. Kukaan ei ollut toimeton, vaikkei varoja ollutkaan. Eivät halunneet kunniaa, eivätkä keskittyneet tulemaan menestyneeksi. Eivät eläneet pelosta käsin.
Tarvittaisiin jotain, mitä se on, on vaikea sanoa, voiko nykymaailma enää edes vastaanottaa ns. uudisraivaaja opetuslapsia joka paikkaan, tuskin. Toisaalta on monia kolkkia yhä joissa ei kukaan ole kunnolla alkanut rakentaa. Hädin tuskin on evankeliumi heidän kielellään, ja kaikki eivät osaa lukea. Tarvitaan lähtemisessä toki järkeäkin, mutta sydäntä ja tuskaa sieluista ennen kaikkea.
Kun mietin omaa rakentamistani, oli aikoja jolloin olisin voinut suunnitella muutakin kuin tämän pikkumökkini. Kuitenkin valintoihini niinä hetkinä vaikutti moni tekijä, ja en ollut kyllin vahva uskossani näkemään mahdollisuuksiani, ja menemään lähes vastavirtaan. Olin myös itsekäs. Ehkä oli myös puutetta rakkaudesta perustukseen. Seurakunnan syli oli turvaisa. Oma tahto kova, näkymät kuin sumussa. Niinpä se uusi uskon kautta uljas jäi, ja häthätää oma tönö valmistuu, toivottavasti kestää perille. Tosin on tässäkin mökissä se sama jykevä ja upea perustus: Kristus.
Kiitos siitä Jumalalle. Siihen turvaan.
1 Kor 3:10-13
Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa. Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on.
Opetuslapset rakensivat tulevaa varten. Katselivat uskossa eteenpäin. Jumalan valtakunta on tuleva.
Aiemmin kirjoittamastani Asbyryn herätyksestä on nyt lähinnä jäljellä paikallinen vaikutus (hyvä niin) ja hienot muistot. Se lopetettiin, että nuoret saivat lopputyönsä tehtyä jne. Ehkä niin oli Jumalankin tarkoitus? Kuka voi vastata moiseen kysymykseen. Olisiko tämä levinnyt kaikkialle kuin jeesusliike aikoinaan, jos tämän maailman vaatimukset eivät olisi tulleet tielle?
Kuitenkin jos meitä ei ohjata täyteen elämään Kristuksessa, vaan valmistumaan tätä maailmaa varten, onko uskovat ja seurakunta tekemässä sitä mihin se on kutsuttu? Onko usko Jeesukseen ja Hänen seuraamiseensa vain sivuosassa elämässä. Onko maailma muokannut meistä uneliaita?
Tietysti on ymmärrettävää, että eivät kaikki uskovat voi kertaheitolla heittäytyä 100% Jeesuksen seuraajiksi, (vai onko se ymmärrettävää? ) Mitä jos kaikki täyttyisivät voimalla korkeudesta ja…
Meille ei kai olisi sen jälkeen seurakuntajärjestystä? Kokoukset alkaisivat ja loppuisivat milloin mitenkin, ja se elämän määrä hämmentäisi arjen ja vaatisi meiltä kaiken. Unetkin saisi unohtaa, elämän täyttäessä meidät. Jumala olisi niin lähellä. Olisi kuin hengittäisimme samaa ilmaa Hänen kanssaan.
Kuitenkin usein kun kärjistää asian näkee paremmin. Siksi siis kirjoitukseni on tällä kertaa kärjistettyä. Olemmeko haaleita, koska niin kaikki säilyy kuten aina, vai olemmeko haaleita kun ei huvita, olemmeko haaleita koska niin elämä kaikenkaikkiaan on helpompaa? Olemmeko haaleita koska meillä ei ole uskoa?
Haaleana usko hauskempaa? Mitä tapahtuisi jos olisimmekin kuumia? Niin kuumia, että itse helvettikin olisi haalea sen liekin edessä. Niin voimakkaita uskossa, että sairaudet ja pahuus pakenisivat edessämme. Niin täynnä Kristusta ettei meitä voisi pysäyttää.
(Haluan laittaa tähän vielä yhden näköalan, josta olen epäilevällä mielellä: seitsemän vuoren valloitukset yms. Ajatus takanahan on hieno: uskova: opiskele ja tule vaikuttajaksi. Ylimältä oksalta sitten alat vaikuttaa ja tehdä tietä Jeesuksen paluulle? Ennenkaikkea, talousalat, media yms. Politiikkaa unohtamatta. Sitten saat ”opetuslapsia”? Ja ettei muka Jeesus voisi tulla ennenkuin näin on?)
Outoa ettei Jeesus opettanut kalastajille mitään tuohon viittavaa?
Kuinka moni huipulla oleva voi vaikuttaa asioihin muutoin paljoakaan kuin ehkä uhraamalla enemmän, ja aavistuksen ehkä valintoihin arvoillaan. Runsaat uhrit taas runsaina annetaan tietyille piireille, joista turhan usein löytyy ns. Mennarit. Menestys maailman silmissä? Sekö oli Rakennussuunnitelma silloin alussa?
Sandaalit ja ei kukkaroa sana kertoo. Vaeltakaa ja kertokaa hyvää uutista.
Miksi etsimme ”voittoja” ihmisten silmissä. Koska ne hivelevät ylpeyttämme ja itsetuntoamme. Olemme yhä kovasti elossa, vaikka Kristuksessa kuollut rakentaa parhaiten. Emme omaa kunniaamme, vaan Hänen kunniaansa etsiessämme.
Raamatun opetuksissa on aina taustalla armo. Anteeksiantamus. Mikään ei ole vaatimusta, vaan korkeintaan joku korjauskehoitus. Jumala ymmärtää jokaisen elämäntilanteet ja näkee salatuimpaan saakka.
Saamme siis kaiken keskellä olla turvallisella mielellä. Vaikka vain ne kaksi lautaa kainalossa, ei pelkoa. Taivaspaikka on uskovalle varma. Herran sanassa on 365 kertaa ”älä pelkää”, siis vuoden jokaiselle päivälle: älä pelkää. Suunnista jotta voisit rakentaa, mutta jos et voi, pysy perustuksella.
Silti kuiskaan: mitä jos annetaan sydämmellemme lupa rakastua Jeesukseen uudelleen. Täytytään taas Pyhällä Hengellä ja rakennetaan. Oikein juoksemalla juostaan Jeesus askelissa!
………………….
T, suvi
Viimeisimmät kommentit